Hallitsematon syöminen pyöritti arkeani vuosia. Minulta on kysytty muutamaan otteeseeni tarinaani sokeririippuvuusta toipumisesta. Tänään otin aikaa tarinani kirjoittamiseen ja jaan sen sinulle tässä. Asiaa tuli pitkästi, joten suosittelen varaamaan lukemiseen rauhallisen hetken ja vaikka kupposen kuumaa.
​​​
​Jos en ole sinulle kovin tuttu, olen Hannamari, Addixin perustaja ja sertifioitu sokeriaddiktion hoidon ammattilainen. Olen toipumisen tiellä oleva sokeririippuvainen ja ajattelen, että parasta ihmisyydessä on se, että aina saa olla oppimatkalla. Tuntuu armolliselta, ettei koskaan tule valmiiksi.

Olen aina ollut hyvän olon metsästäjä, sillä minulla on ollut pienestä tytöstä aikuisuuteen saakka monia selittämättömiä oireita. Näiden joukossa ovat olleet mm. unettomuus, krooninen migreeni, hormonien epätasapainotilat, paniikkihäiriö, mielialan vaihtelut, hiljainen tulehdus, huono itsetunto, uupumus ja jo lapsena kertynyt ylipaino.

Yksikään terve päivä ei ole ollut minulle koskaan itsestäänselvyys. Kaiken tämän seurauksena minusta tuli jo aika nuorena itsenäinen tutkimusmatkailija, joka etsi keinoja saavuttaa terveys ja hyvä olo omissa nahoissaan. Olen seikkaillut toisinaan väsyttävyyteen saakka ratkaisujen sokkeloisilla sivukujilla löytääkseni tavan voida paremmin, ”normaalisti”.

Vielä reilut neljä vuotta sitten käytin ruokaa tismalleen päinvastoin kuin halusin. Se oli hullua, koska TIESIN mitä ja miten tulisi syödä. En silti pystynyt lopulta pitäytymään sellaisessa tavassa syödä, joka olisi ollut minulle hyväksi.

Oma toipumismatkani on opettanut ja näyttänyt minulle konkreettisesti sen miten elämä voi kääntyä 360° parempaan suuntaan sieltä kaikista pimeimmältä tuntuvasta pohjasta. Tämä on yksi suurimmista syistä siihen miksi tunnen vahvaa kutsumusta ja halua opettaa addiktiosairautta myös muille ja vähentää niin omalla kuin asiakkaideni onnistumistarinoilla riippuvuuden ympärille rakentunutta stigmaa. 

Hallitsematon syöminen on asia, josta on mahdollista vapautua. Alla kerron sinulle millainen oma matkani on ollut, lähdetään siis liikkeelle.

Sokeririippuvuus alkoi 7-vuotiaana

Tulen suvuista, joissa on runsaasti erilaisten addiktioiden ilmenemismuotoja ja voimakasta läheisriippuvaisuutta. Muistan jo 7-vuotiaana huomanneeni ensimmäisiä kertoja, etten voinut vastustaa syömistä. Söin itseni tainnoksiin äidin tekemää kotiruokaa kuten ruskeaa jauhelihakastiketta ja perunaa tai ison kasan lämpimiä voileipiä.

Aloin laittaa itselleni jo 8-vuotiaana sääntöjä ja rajoittaa syömistäni – tällöin oli myös ensimmäinen laihdutuskuurini yhdessä kavereiden kanssa. Minun ja kavereideni ero oli vain se, että siinä missä he pystyivät olemaan ilman herkkuja, itse en kestänyt kuurilla viikkoa pidempään. Ruoka poltteli liikaa mielessä.

12 ikävuoteen mennessä olin kokeillut Painonvartijoita, lentoemännän dieettiä, kaalisoppaa ja ruokahalua hillitseviä ravintolisiä. Punnitsin itseni joka päivä ja tunsin syvää pettymystä, jos lukema ei ollut miellyttävä. Tilannetta ei parantanut koulukiusaaminen, joka kohdistui ulkonäkööni ja yltyi myös fyysiseksi.

Se, etten pystynyt kontrolloimaan syömistäni, alkoi muovata minäkuvaani vääristyneeseen suuntaan jo hyvin nuoresta. Olin epävarma ja pidin itseäni rumana sekä lihavana. Ajattelin, etten ole minkään arvoinen.

Onneksi tämän päivän minä näkee ja tietää, että tuo pieni 8-vuotias minä koki haastavan elinympäristön lisäksi sokeririippuvuuden ensimmäiset oireet jo tuolloin.

Ylitreenaamista, suorittamista, perfektionismia ja kympin tytön ensimmäinen romahdus

Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa minulla oli pitkä tauko ylensyömisestä – en kokenut tarvetta syödä pakonomaisesti, koska elämääni tuli muita riippuvuuden ilmenemismuotoja. Addiktio on yksi sairaus, jolla on monta ilmenemismuotoa ja mikäli juurisyitä ei hoideta, on tyypillistä lopettaa yksi muoto ja ottaa tilanne jokin toinen.

Aloin treenata 15-vuotiaana yli 20 tuntia viikossa raskaita lajeja, hengitin fitness-elämää, söin kuivaa kanaa parsakaalilla ja elin suorituskeskeistä perfektionistin arkea. Aikataulutin jo muutenkin tekemisestä pullistelevat päiväni minuutilleen – levolle ei ollut tilaa.

Tämä suorittava pakenemiskäytökseni ajoi lopulta tilanteeseen, jossa koin ensimmäisen burn outin kolme kuukautta lukion alkamisen jälkeen. Olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Olin ollut yläasteella aina kympin tyttö ja se, että kehoni sanoi sopimuksensa irti kesken lukion alun, tuntui valtavalta pettymykseltä – roolini oli ollut saada aina erinomaisia arvosanoja koulussa.

Hain hyväksyntää suorittamalla, koska en tuntenut muuten olevani näkyvä.

Burn outin jälkeen hidastin hieman tahtia, menin töihin, luin itselleni ammatin, avioiduin ja perustin yrityksen. 20-vuotiaana hylkäsin gluteenin, suurimman osan maitotuotteista, irtokarkit ja muut prosessoidut ruoat. Aloin syödä mahdollisimman tuoretta, lisäaineetonta ja kasvisvoittoista ruokaa.

Tulehtunut rusina sohvan nurkassa

Suoritusrumbaa ja työnarkomaniaa jatkui 26-vuotiaaksi saakka, jolloin koin jälleen vakavan uupumuksen. Tällä kertaa keho meni niin tilttiin, etten voinut enää suorittaa. Tahtia oli hiljennettävä ja masennuin. Tilanne ruoan kanssa alkoi paheta uudelleen. Aloin pitää huolen siitä, että minulla oli aina trigger-ruokiani saatavilla. Peruin jatkuvasti sovittuja menoja erilaisilla tekosyillä, koska olin niin ruokakrapulassa, aivosumuinen ja väsynyt. En toki nähnyt tilannetta tällaisena tuossa hetkessä – tämä kuvio selkiytyi vasta raitistumiseni jälkeen.

Olin tulehtunut ihmisrusina sohvan nurkassa ja koin vaikeita tunneperäisiä haasteita. Niistä osa johtui varhaislapsuudessa alkaneesta pitkäkestoisesta traumatisoitumisesta ja osa riippuvuuden etenemisestä. Aloin eristäytyä, minulla ei vain ollut enää voimavaroja olla läsnä ystäville. Myös aiemmin tärkeät harrastukset jäivät.

Syödyn ruoan määrä alkoi kasvaa. Siinä missä ennen riitti yksi sipsipussi illassa, minulla alkoi kulua sipsipussi JA jäätelö JA vielä toisen sipsipussin alku. Ähkyssä heitin loput herkut roskiin ja noin tunnin päästä olin kaivelemassa sieltä niitä, jotka eivät olleet koskeneet muihin roskiin… Loppuluisuni aikana nousin syömään yöllä salaa kylmää basmatiriisiä kattilasta.

Nyt aiempi toimintani naurattaa, koska ymmärrän, että sairaus oli se mikä sai minut toimimaan hullusti. Yllämainittu käytös oli täysin vinoutunutta ja aktiivisen riippuvuuden aikoina päällimmäinen tunteeni niihin liittyen oli vain ja ainoastaan valtava häpeä. Olisin ennemmin kuollut kuin kertonut tällaisesta jollekin.

Riippuvuuden monet kasvot ja oireet

Vuosia kutsuin itseäni työpersoonani kautta foodieksi, perustuihan yrittäjyyteni juurikin reseptiikan kehittämiselle. Pidin kasvisruokaan ja hyvinvointiin keskittynyttä blogia, joka pullisteli korvikeherkkuja. Sokeririippuvuuden ymmärtäminen ei tarkoittanut vain ruokavalion muutosta, vaan koko taloudellisen toimeentuloni keksimistä uudelleen.

Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että silloin kun puhutaan sokeririippuvuudesta, tieto tai sen kerääminen ei yksinään riitä – eikä kysymys oikeasti ollut myöskään siitä, että olisin ollut tyhmä. Päinvastoin. 

Yöunien jälkeen olin jatkuvasti väsynyt, vetämätön ja tunsin oloni todella masentuneeksi. Luovuuteni ja se aiemmin reipas sekä iloinen persoonani oli hukassa jatkuvista kivuista ja aivosumusta johtuen. Olin hengästynyt, keräsin nesteturvotusta erityisesti vatsan alueelle, en palautunut liikunnasta, menin maitohapoille kun nousin tuolilta, leposykkeet huitelivat taivaissa, verensokeri sahasi edestakaisin ja aiheutti voimakasta ärtymystä, paino nousi, kärsin ruokahimoista ja nenäni oli jatkuvasti tukossa.

Loppuluisu

Aloitin viimeisenä oljenkortena ketogeenisen ruokavalion. Minulla meni suhteellisen hyvin kymmenen kuukauden ajan, kunnes päätin erään kerran palkita itseni ison työonnistumisen vuoksi yhdellä suklaaleivoksella. Tästä lähti liikkeelle alamäkien alamäki. Seuraavat puoli vuotta meni syödessä kaksin käsin trigger-ruokiani.

En pystynyt lopettamaan.

Mietin, että tässä minä olen: ihminen, joka on kirjoittanut jopa kirjan ketogeenisesta ruokavaliosta, mutta ei pysty itse kontrolloimaan omaa syömistään enää yhtään.

Pakonomaisen syömisen seuraksena aloin saada yhä enenevässä määrin arkielämää häiritseviä ja kipeitä suolisto-ongelmia. Ruoka ja ravinteet eivät imeytyneet, kynsiini ilmestyi kuoppia, viiruja sekä kasvuhäiriöitä, polveni olivat jatkuvasti haavoilla enkä pystynyt toisinaan syömään mitään ruokaa ilman valtavaa kipukohtausta. Sain insuliiniresistenssin ja rasvamaksan.

Siirsin paljon arkivelvollisuuksia puolisolleni, koska kykenin vain makaamaan sohvalla. En jaksanut nähdä ihmisiä, miettiä tulevaisuutta tai lenkittää koiria. Selvisin juuri ja juuri töistäni. Olin luopunut toivosta ja ajattelin, että tässä tämä sitten oli. En tule koskaan olemaan se ihminen, joka haaveilin lapsena olevani. Halusin olla kirjailija, esiintyjä ja laulaa.

Olin 29-vuotias ja henkisesti aivan loppu.

Tyypillinen päivä sokeririippuvaisen elämässä

Ennen sokeririippuvuuden olemassaolon löytymistä olin käyttänyt tuhansia ja tuhansia euroja ratkaisujen etsimiseen ja kokeillut kymmeniä eri ruokavalioita, tunnetyöskentelyä, vaihtoehtohoitoja, psykoterapiaa, lisäravinteita, liikunnan lisäämistä, hermoston tukemista ja ties mitä.

Minusta tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut kaksi puolta: toinen käskytti syömään asioita, joista toinen puoli minusta yritti pysyä kaikin keinoin erossa. Elin todeksi sairasta Jekyll & Hyde -kuviota. Muistan edelleen miten raskasta tuo jatkuva päänsisäinen kamppailu oli.

“Syönkö, no en syö, jos söisin sittenkin…?”

“No sitten yksi vain”

“Okei no tämän kerran, huomenna on uusi päivä”

Yritin usein sinnitellä aamun ja päivän kahvin voimalla paastoten. Kun ilta tuli, mieliteot ottivat vallan, koska nälkä oli pohjaton ja oli PAKKO saada herkkuja. Aina löytyi hyviä syitä. Jos ruoka tai herkut loppuivat kesken, saatoin lähteä itse tai lähettää puolison ostamaan minulle keskellä yötä niitä kaupasta tai huoltoasemalta.

Söin vuorotellen suolaista ja makeaa, kunnes olin ähkyssä. Vatsaan sattui, olin pettynyt itseeni ja tulin todella ärtyneeksi sekä flegmaattiseksi. Tuo pirullinen ja pakonomainen HIMO saattoi olla muutamia tunteja poissa, mutta ei ikinä tajunnut lähteä minnekään.

Miljoona vilpitöntä lopettamispäätöstä

Ahmimisen ja ylensyömisen jälkeen kirjoitin yön pimeydessä listoja puhelimeni muistiinpanoihin siitä minkä asioiden PITÄÄ NYT muuttua.

Ehkä jokin uusi liikuntaharrastus?

Heitän ainakin kaikki herkut roskiin ja käyn ostamassa lihaa sekä kasviksia.

Vimmassa googlasin ja hankin taas jonkun erilaisen ruokavalmennuksen, siivosin keittiön kaapit ja olin varma, että nyt tämä hulluus on loppu. Vannotin puolisolle, että “et sitten anna minun huomenna ostaa kaupasta näitä ja näitä ruokia” (arvatkaapa toimiko…).

Seuraavana iltana sama setti, viis edellisillan päätöksistä.

Hirveintä oli pettyä itseensä joka päivä. Se syyllisyyden ja häpeän musta kerros, jota kannoin mukanani, kasvoi kasvamistaan ja oli painava. Tiesin, että toiminnassani ei ole mitään järkeä, mutta en myöskään tiennyt mitä olisin voinut enää tehdä.

Mietin repsahdusten jälkeen toistuvasti sitä mikä minussa oli vialla. Parhainkin itselleni tekemä lupaus lopettamisesta oli loppuluisussa rikottu jo seuraavana aamuna ennen kymmentä. Jokainen lopettamispäätökseni oli vilpitön, mutta samalla aivan yhtä tyhjän kanssa, koska löysin itseni aina seuraavana iltana aivan samasta hallitsemattoman syömisen himolimbosta.

“Onko olemassa asiaa nimeltä hiilihydraattiaddiktio?”

Olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että ympärilläni oli raitistuneita ja itseään hoitavia alkoholisteja ja muita itseään hoitavia riippuvaisia. Heräsin yhtenä päivänä oivallukseen siitä, että käytökseni on ihan samanlaista kuin juovalla alkoholistilla – erona vain se että minä käytin aineena ruokaa.

En ollut kännissä, mutta olin jatkuvasti hirveässä aivosumussa, salailin syömisiä ja olin äärettömän ärtynyt, jos en saanut tiettyjä prosessoituja ruokia. Sain vieroitusoireita, jos yritin lopettaa ja syömisen seuraukset olivat lopussa enää vain negatiivisia – en saanut enää mitään mielihyvää. Jatkoin käyttöä silti.

Aloin miettimään, että on pakko olla olemassa asia nimeltä hiilihydraattiaddiktio. Omalla kohdallani sokeriaddiktio ei ollut ollenkaan se termi, millä lähdin etsimään tietoa, koska minulle se “juttu” on aina ollut ns. tavallinen kotiruoka ja suolaiset prosessoidut herkut kuten sipsit. Vasta aivan riippuvuuden lopussa mukaan tulivat myös makeat asiat, jotka yleisesti sokeriksi mielletään.

(Sokeririippuvuus pitää sisällään paljon muutakin kuin suoran sokerin tai makeat syötävät. Myös peruna, riisi, pasta, jauhotuotteet, tietyt tärkkelykset, leipä, sipsit ja muut prosessoidut elintarvikkeet ovat sokeria, joilla on aivoihin samanlainen vaikutus kuin suoralla sokerilla.)

Lähempänä ratkaisua?

Etsintäni kautta löysin upean opettajani ja mentorini Bitten Jonssonin, joka on raitistunut alkoholisti ja sokeriaddikti. Hän ollut alkoholista raittiina lähes 40 vuotta ja tehnyt molempien riippuvuuksien parissa yli kolmikymmenvuotisen uran.

Minulle tehtiin hänen ja ruotsalaisen Örebron yliopiston yhteistyössä kehittämä diagnostinen SUGAR® -kartoitus, joka perustuu WHO:n virallisiin addiktiokriteereihin (DSM-5 ja ICD-10). Laaja kartoitus näytti toteen sen minkä jo tässä vaiheessa aavistinkin: sokeriaddiktioni oli edennyt vakavalle asteelle. SUGAR näyttää oman syömiskäyttäytymisen ja riippuvuuden etenemisen lapsuudesta nykyhetkeen saakka. Minun kohdallani oli selvää, että ensimmäiset riippuvuuden oireet alkoivat jo lapsuudessa ja tila paheni mitä vanhemmaksi tulin.

Tämä kartoitus avasi silmät lopullisesti sille, että en ollutkaan hullu, laiska, tyhmä tai jotenkin epäonnistunut ihminen. Sain järkevän selityksen. Aivoni toimivat eri tavalla kuin muilla ihmisillä ja se sai minut käyttäytymään täysin järjenvastaisesti ruoan kanssa ja sabotoimaan itseäni.

Se on aivoista kiinni

Sokeririippuvuudesta kuuleminen oli samaan aikaan todella surullista ja äärimmäisen huojentavaa. Vihdoin tälle hulluudelle löytyi sanoja ja keinot muuttaa tilanne. ​​Opin, että aivojeni palkitsemisjärjestelmä oli synnynnäisesti herkempi verrattuna ns. normi-ihmisten aivoihin. En ollut valinnut syntyä riippuvuuteen taipuvaisten aivojen kanssa, mutta voisin valita hoitaa tilaani.

Niin kauan kuin käyttäisin sokeria, minulla ei olisi mahdollista tehdä loogisia ja järkeviä päätöksiä syömisen (tai minkään muunkaan suhteen), vaikka kuinka haluaisin. Muutoksessa ei siis ollut kyse vain sokerin ja tiettyjen lohtua tuoneiden ruokien hylkäämisestä, vaan kokonaisvaltaisesta minuuden ja elämäntavan muuttamisesta.

Kun ihmiseltä viedään pois oma pääselviytymiskeino, on mahdollista että hetken verran menee hyvin. Alun euforian jälkeen menee usein 1-3 kuukautta, kunnes pintaan alkaa nousta vaikeita tunteita, ajatuksia, käytösmalleja ja muistoja. Jos tässä kohtaa ainoa työkalu on ruokavalio, ajautuu helposti takaisin sokerin tai jonkun muun addiktiokäytöksen pariin.

Minä en halunnut enää yhtäkään paluulippua tuohon maailmaan. Toisin sanoen olin väsynyt olemaan sairas ja väsynyt.

Toipuminen käynnistyy hyväksymisestä ja on matka, jossa ei ole päätepysäkkiä

Minun kohdallani muutos sokerista vapautumiseen ei tapahtunut heti. Vaati vielä muutamia lisäkuukausia, että olin aidosti valmis myöntämään sen kuinka minulla ei ole kontrollia omaan syömiseeni, jos syön tiettyjä asioita.

Piti hyväksyä myös se, että minun – joka oli aina selvinnyt itse kaikesta – oli välttämätöntä ottaa apua vastaan ja lopettaa se yksin sinnittely. Se oli taito, jonka avulla selvisin lapsena, mutta aikuisuudessa sen ainoa voima oli ajaa loputtomaan uupumuskierteen looppiin.

Tarvitsin tietysti tietoa siitä mitä aivoissani tapahtuu, jotta kykenin muuttamaan käytöstäni erilaiseksi, MUTTA se ei riittänyt enää ainoaksi komponentiksi jos halusin että hallitsematon syöminen olisi historiaa.

Olin tuohon mennessä ollut aina se ihminen joka luki ja tankkasi tietoa joka tuutista, mutta ei pystynyt viemään niistä käytännön tasolle juuri mitään. Tällä kertaa päätin toimia toisin. Aloin soveltaa niitä yksinkertaisia, muilta oppimia ja toimivaksi havaittuja käytösmuutoksia sen sijaan, että tankkasin vain tietoa käyttämättä sitä.

Mikään ei muutu, jos mikään ei muutu

Toipumisen ensimmäinen vuosi ei ollut joka vaiheessa helppo, mutta minua kannustettiin luottamaan prosessiin. Nyt neljän vuoden jälkeen voin todeta, että hankalinkin päivä toipumisessa on parempi kuin yksikään päivä aktiivisessa addiktiossa.

Toipuminen on monia asioita: radikaalia rehellisyyttä ja vastuun ottamista omasta elämästä kaikilla sen osa-alueilla, mielenrauhaa, yllättävien tunteiden ja tilanteiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat, rajojen vetämistä siitä mikä kuuluu minulle ja mikä ei, sekä aitoa läsnäoloa.

Jokaisen elämään mahtuu huonoja päiviä ja yllättäviä paineita, mutta nykyiset keinot hallita omaa tunne-elämää ja stressiä mahdollistavat sen, ettei minun tarvitse tällaisissakaan hetkissä käyttää ruokaa ikään kuin tyynynä itseni ja elämän välissä. Selviän näillä paremmilla keinoilla, koska olen harjoitellut ja tehnyt niistä selkärangasta tulevia rutiineja niinä hyvinä aikoina.

Rakastan itseäni, ja tämä rakkaus on konkreettisia tekoja – jokapäiväisiä pieniä asioita, joilla osoitan kunnioittavani kehoani, mieltäni ja kanssaihmisiäni.

Elän tällä hetkellä todella merkityksellistä elämää. Olen alkanut ajattelemaan isommin ja jaksan työskennellä unelmieni saavuttamiseksi. Osaan hallita stressikuormaa ja sanoa ei. Toteutan laulu-unelmaani bändissä, sparraan muita muutoksen tielle, treenaan ja liikun omaksi ilokseni, hoidan velvoitteet ajallaan, suunnittelen tulevaisuutta ja olen läsnä lähimmilleni. Nauran enemmän kuin vuosiin.

Tämä jos jokin on aitoa vapautta.

Hannamari

Tarvitsetko sinä apua?

Saatoit tunnistaa tai samaistua osaan minun tarinastani. Jos kamppailet lähes päivittäin tiettyjen ruokien ja haitallisen syömiskäytöksen lopettamisen kanssa, muista ettet ole yksin. Tiedän omasta kokemuksestani, että sokerin poistaminen ruokavaliosta ei ole alussa niin helppoa kuin miltä se kuulostaa, mutta tuella ja oikeanlaisilla työkaluilla se on mahdollista.

Prosessin keskiössä on tunnistaa ja muuttaa haitallisia käytösmalleja, oppia tuntemaan mielihyvää luonnollisin keinoin ja rakentaa yhteyttä muihin samaa matkaa käyviin. Jos et tiedä kuinka ottaa seuraava askel päästäksesi irti pakonomaisesta sokerin ja prosessoitujen hiilihydraattien syömisestä tai niiden ajattelemisesta, varaa ilmainen 30 minuutin kartoituspuhelu tästä ja autan sinut alkuun.

​